Vaikka olenkin kiero savolainen, syntyjäni olen Pohjois-Karjalasta, pienestä Nurmeksen kaupungista. Viisivuotiaana olin näyttänyt erästä taloa ja ilmoittanut, että ”tohon tulee Ellan eläinkorjaamo, musta tulee eläinlääkäri!”. Suvussani ei ole eläinlääkäreitä, joten en tiennyt yhtään millaista on olla eläinlääkäri. Kaikki lähti oikeastaan siitä perinteisestä pienen tyttölapsen eläinrakkaudesta, eikä muita vaihtoehtoja ammatinvalintaan mulla koskaan ollut. Koiria meillä oli ollut oikeastaan aina, ja ratsastamisen aloitin ala-asteella. Äitini on pelännyt hevosia jopa niin paljon, että kertoo pelkäävänsä myös isohampaisia ihmisiä.
Tie eläinlääkikseen ei kuitenkaan ollut helppo. En ollut koskaan se kympin tyttö koulussa, ennemmin tasainen kasin suorittaja. Yläasteella opo sanoi, ettei mun kannata ottaa pitkää matikkaa, koska matematiikan keskiarvoni oli lähempänä kasia kuin ysiä. Siispä luin lyhyen matikan, pitkän kemian ja pitkän fysiikan. Lukiossa kemian opettajani taas sanoi, ettei musta koskaan voi tulla eläinlääkäriä, koska mulla ei ole pitkää matikkaa.
Työskentelin pieneläinklinikalla hoitajana samalla kun hain eläinlääkikseen (kolmesti). Yhtenä keväänä minulla diagnosoitiin voimakas eläinallergia ja taas kuulin tutun lauseen, ”susta ei voi koskaan tulla eläinlääkäriä”. En oikein tiennyt mitä tehdä, koska eläinlääkäriys oli ainoa asia, mitä olin halunnut. Pitkän pohdinnan jälkeen aloin opiskella sairaanhoitajaksi. Eräässä leikkuriharjoittelussa mietin, miten mahtavaa olisi päästä itse leikkaamaan… Rohkaistun käymään vielä kerran allergiasairauksien erikoislääkärin luona ja sain ensimmäistä kertaa kuulla, että musta vois sittenkin tulla eläinlääkäri! No, astma nyt voi puhjeta aikaisemmin, kuin muilla eläinlääkäreillä, mutta sitä voi murehtia myöhemmin.
Pelasin varman päälle: hain Suomen ja Viron eläinlääkiksiin, sekä eläintenhoitajaksi ruotsin- ja suomenkielisille linjoille. Pääsinkin näistä kolmeen viimeksi mainittuun, mutta Suomen eläinlääkikseen jäin ensimmäiselle varasijalle. Olin jo lähdössä Viroon etsimään asuntoa, kun sain puhelun eläinlääketieteellisestä tiedekunnasta: ensimmäisen kerran yli 50 vuoteen joku oli perunut opiskelupaikkansa..
Ei siis kannata luopua unelmistaan.
